Sulla oli ihan ok työt, jotka vain väsytti sut siihen tilaan ettet kokenut enää olevasi oma itsesi.
Sulla oli ihan ok palkka, josta ei saanut enää säästettyä rahaa unelmia varten.
Sulla oli mahtava työyhteisö, no niin oli ja se on syy miksi jatkoin näinkin pitkään.
Pääsin etenemään urallani ja tekemään määräaikaisesti töitä vastaavan roolissa. Pidin työstä, mutta en ole ihan varma pidinkö siitä ihmisestä miksi se minut muutti. Olin turhantärkeä ja nostin itteäni jalustalle. Sellainen ei niin kovin unelma työkaveri.
Tein tuona aikana paljon töitä, sekä kirjattuina tunteina, että kirjaamattomina. Annoin lupauksen, että olen sähköisesti paikalla neuvomassa ja minulle on lupa soittaa. Yritin parhaani, että kaikilla olisi tarvittava tietoa aina saatavilla tai edes löydettävissä. Tein parhaani, että asiat menisivät sujuvasti ja ongelmat osattaisiin ratkaista ilman ylimääräistä odottamista.
En tajunnut silloin, mutta annoin itsestäni liikaa. Se että roolini oli vastaava aiheutti sen, että olin inhottava työkaveri, se kyttääjä. Se joka sanoo asioista, jos ne on pielessä. Oli myös liian kuormittavaa luvata olevansa aina apuna ja aktiivinen työasioissa myös iltaisin. Aina pitäisi osata rajata oma työaikansa erilleen vapaa-ajasta. Jos nyt saisin samantyyppisen työtehtävän, olisin viisaampi, monella osa-alueella.
Kun määräaikaisuus loppui, vaikka muutos oli tiedossa, minusta tuntui että tipuin kovaa ja korkealta. Työroolini muuttui dramaattiseti ja en osannut oikein käsitellä sitä, vaan koin itseni turhaksi. Yhtäkkiä millään mitä tein ei oikein ollu väliä. Minua ei varsinaisesti kiinnostanut miten tein työni, koin palkkani riittämättömäksi ja itseni täysin motivoitumattomaksi. Juttelin esimiesten kanssa ja kävin työpsykologilla, kertaakaan tajuamatta kokonaiskuvaa.
Mun työkaverit on ainakin osin nähny mun esityksen läpi ja minulta on kysytty, että olenko kunnossa, johon tietysti olen vastannut että olen. Sen enempää totuudesta välittämättä. Ihan näin ajatuksena, jos joudut tsemppaamaan itseäsi takatiloissa useita minuutteja, että voit hymyillä ja lopulta jopa saat uskoteltua itsellesi että pärjäät, jotain on pielessä.
Lopulta päätös siitä että irtisanoudun oli kivan kevyt. Tein itselleni kuitin taakse täydellisen suunnitelman, jota noudatan edelleen. Siihen oli kirjattuna päivämäärät milloin irtisanouduin, mitä tukia pystyn hakemaan, miten rahallisesti selviän karenssista yms. Toki moni asia muuttui, eikä täysin mennyt suunnitelman mukaan ja kun asiasta oli mustaa valkoisella, sitä kohti oli helpompi suunnistaa.
Päätös oli myös vaikea, mutta eikös vaikeat päätökset ole niitä tärkeimpiä? Ainakaan toistaiseksi en ole elämässäni tehnyt yhtään vaikeaa päätöstä, josta olisi seurannut vain huonoa. Helppoja huonoja päätöksiä toki sitäkin enemmän. Näistä mainittakoon kolmas (!) viinipullo MM-kisojen finaalia katsoessa.
ps. Suomi on uusi maailmanmestari!
-Stu
