Se päivä on tänään

Klo 8:30
Aamu alkoi sillä kun heitin riisit lattialle. Eikös se tarkoita jotain hyvää, kun juuri naimisiin menneiden päällekin viskotaan riisiä? Olisi miellyttävää, jos se toisi vaikka onnea. Sanoin äsken heiheit miehelle ja piakkoin myös Jyväskylälle. Ensimmäisenä suuntana on jännittävä kulttuurikohde Töölö, josta huomenna sitten lentelemään kohti Prahaa.

Rinkka on pakattu ja seuraavaksi suunnittelin purkaa sen ja miettiä ihan oikeasti tarvitsen kaiken tuon tavaran. Painoa rinkalla on 15kg, mutta se näyttää turhan täydeltä, ehkä mä keksin vielä jotain mitä ottaa pois, jos en niin olkoot. Heitetään sitten menemään käyttämätöntä tavaraa ja ostetaan käytännöllisempää tilalle.

Ulkona sataa vettä ja minulla on jo nyt kenkä dilemma. Suunnittelin lähteväni reissuun ballerinoissa, mutta ei ne tuolla sateessa ole kivat. Vaihtoehtoisesti voisin laittaa lenkkarit tai sandaalit. Lenkkarit ei ole katu-uskottavat, mutta ehkä ne silti on paras vaihtoehto. Kumppareita en kanna, vaikka ne ehkä hyvät olisikin.

Klo 15:00
Vaikka olenkin kerran aikaisemmin missannut lennon, niin nyt on pakko myöntää, että 1h15min etukäteen juna-asemalle tulo oli turhan aikainen ja hieman liioitteleva varotoimi. En voinu olla enää kotona, oli pakko päästä liikenteeseen. Avaimet jätin kotiin, se oli kovin outoa, mutta sieltä ne löytyy kun sinne palaan.

Tästä se alkaa.

-Kilpikonnaksi naamioitunut Stu

Viikko lähtöön

En koskaan uskonut että opin itsestäni näin paljon  jo ennen reissua. Se, että olen ollut nyt poissa työelämästä jo muutaman kuukauden, on ollut yllättävän tehokas tapa oppia itestään asioita. Olen halunnut purkaa ajatuksiani tänne, mutta tästä eteenpäin yritän saada blogista ennemmän reissuun kohdistuvan.
Eli Maiju, tervetuloa messiin. Voit poistua sieltä matka merenpohjaan-blogista. Toivon kyllä kovin, ettei vahinko googletuksesi ollut enne.

On ollut hetkiä, jollon olen ollut valmis perumaan reissun. Useita sellaisia. Lainasin kirjastosta LonelyPlanetin matkaoppaat Malesiaan ja Vietnamiin. Selatessani huomasin taas innostuvani reissusta. Jännä miten pelko ja epävarmuus koittaa ohjata perumaan kaiken, mutta toivotaan että haaveet ja uuden oppimisen into ajaa sen ohi.

Löysin myös hyvin mielenkiintoisen blogin toisesta itsensä kanssa reissaajasta. Henna on ollut reissussa nyt kohta neljä kuukautta ja kulkenut Laosissa, Vietnamissa, Kambotzassa ja Thaimaassa.  Lukiessa tuli olo, että kyllä tästä selvitään. Saatan joutua muuttamaan ajatusmalliani (saatan on kyllä kovin optimistista, joudun on ehkä totuus).

Pahalle tuntuu silti jättää ihmiset tänne.

Tähän aikaan ensi viikolla mä oon ihan pähkinöinä. On noin 3h junan lähtöön kohti Helsinkiä ja mä toivon et mun rinkka on pakattu, asiat on tulostettuna ja henkisesti valmiina reissuun. Edes jollain tasolla.

Mutta juhlitaas tämä juhannus tästä nyt ensin alta pois ja panikoidaan vasta ensi viikolla.

-Stu

Työn merkitys elämän rytmityksessä

Minua alkoi ahdistaa. Aloin olla kiukkuinen ja seinät kaatuivat päälle kovin tukahduttavalla tavalla. Tuntui ettei päivissäni ole merkitystä. On ihan sama mitä teen ja se ei kehitä minua mitenkään. Välttelin myös reissun järjestelyä, sekin vähän ahdisti. Alkoi tuntua turhan todelta.

Kaikesta tästä purkautui tekstinpätkä, joka näin tunnekuohun jälkeen on ihan mielenkiintoinen.

"Minähän en identifioinut itseäni työn kautta. En tehnyt työstä oikeutusta muuhun elämään. En antanut sen ottaa hallintaa elämän muista sisällöistä. 

Ai enkö? Miksi et osaa enää kertoa kuka olet ja miksi seinät kaatuvat 20min yksin jäämisestä päällesi? Miksi päivät toisensa jälkeen tuntuvat turhilta ja siltä ettei elämässä ole sisältöä? Onko nää nyt taas niitä kasvukipuja. Vuosia myin itseni työlle, se oli itseisarvoni. Mitä kiireempi sen parempi, ainakin sille piti näyttää. 

Myös työajan ulkopuolella. 

Mä en tietoisesti tahdo täyttää päiviäni täyteen ja välillä hämmästyn tätä ääretöntä tyhjyyden tunnetta mikä siitä tulee. Tuntuu ettei päivillä varsinaisesti ole merkitystä. En osaa ottautua tekemään mitään, enkä varsinkaan osaa antaa itseni vain olla. Minua ärsyttää istua sohvalla ja katsoa telkkaria. Minua ärsyttää lähteä lenkille vain hukatakseni tunnin elämästäni, palatakseni taas sohvalle. Siinä on mun pyllyn kuva jo."

Päätöksenä tälle pohdinnalle, lähdin ovet paukkuen leffaan. Kävin pizzalla ja kiroilin etten ehdi bussiin leffan jälkeen. Kun kävin kyselemässä monelta varsinainen elokuva loppuu ja kauanko lopputekstit kestää, sain tarjouksen Finnkinon työntekijältä, että hän voi ottaa minut kyytiin työvuoronsa päätteeksi kun kerran asutaan samalla suunnalla. Ihan tarjous ja minulle tuli niin hyvä mieli! En tosin tarttunut tarjoukseen, vaan lähdin leffasta ennen viimeistä biisiä ja ehdin bussiin.

Tämä tuulettuminen riitti ahdistuksen ja tyhjyyden kaikottamiseen ainakin toistaiseksi. Aloitin myös harrastustoiminnan, 10€/tunti siivoamisen VMP:n kautta.  Erikoista miten tärkeää on tuntea olevansa tuottelias ja miten hurjan haasteellista "vain olla" on toteuttaa käytännössä.

Ostin eilen rinkkaani lentopussin ja sadesuojan. Sekä päiväkirjan. Adapterin, unimaskin ja lukkoja, sekä passikotelon. Ja kivat sandaalit joilla voi sekä kävellä että ovat nätit. Uikkareitakin sovitin, mutta en vielä löytänyt mieleisiä.

Minä etenen, mutta ei se poista sitä faktaa että jännittää.

ps. Elton John leffa Rocketman oli oikein kiva! Tosin vikasta biisistä ja loppuhuipennuksesta en voi olla ihan varma.