Viikon jooga retriitti keskellä riisipeltoa 1.9-7.9

Viime aikoina olen saanut palautetta, että olen persoonaltani rauhoittava. Mä kuulin tätä palautetta viimeksi useita vuosia sitten. Ennen kuin muutin Jyväskylään, minulle sanottiin että sinusta huokuu sellainen rauha. Mä olin kuulemma maa. Olen kuulemma myös herkkä ja sensitiivinen. Nämä on asioita mihin en ole pystynyt useaan vuoteen. Olen töksäytellyt, ollut itsekäs, suora ja rehellinen sellaisella väärällä tavalla. En ole osannut punnita asioita sen perusteella, onko vastaanottaja kykenevä palautteeseeni, olen vain ampunut sen ilmoille. Lempparini tuntui olevan sen kertominen, että näin ihmisen olevan väsynyt. Pohditaampa tilannetta hetki, olet väsynyt ja koitat selviytyä päivästä parhaasi mukaan. Koitat hymyillä ja olla parhaimillasi, pysyä kasassa. Sitten tulen minä ja kerron, että nään esityksesi läpi, sinä olet väsynyt. "Näytät sille kuin et olisi nukkunut viikkoon." Kuinka monta kertaa paremmin tässä tilanteessa olisi toiminut vaikka: "Mitä kuuluu?" Pelkkä kuulumisen kysyminen antaa mahdollisuuden kertoa, ettei ole saanut unta, tai joku asia on stressannut. Paljon parempi kuin vetää avarilla, mä tiiän sun salaisuuden.

Ongelma taisi vain olla se, että olin itse väsynyt. Ja stressaantunut. En ymmärtänyt, enkä osannut. Ennen Jyväskylää elämäni oli simppelimpää, ja minulla ei ollut asioita mistä olisin stressannut. Alkusysäys stressille oli muuttaa toiselle paikkakunnalle, aloittaa opinnot, lopettaa parisuhde, aloittaa työnteko opintojen ohella, aloittaa parisuhde, muuttaa useita kertoja, tehdä liikaa töitä koulun ohella, valmistua, jatkaa töissä, käydä läpi muuttuvat työolosuhteet ja lopulta luovuttaa. Olen tullut siihen tulokseen, että kaipasin niin pahastin stoppia, et painoin asian suhteen paniikkinappulaa. Se, että sanoin irtisanoutumisen syyksi halun päästä reissaamaan, oli lähinnä asian kaunistelemista. Mä vain olin painanut menemään ihan liian kovaa, aivan liian monta vuotta. Reissaamaan lähteminen kuulosti nätimmälle kuin se, että en oikein jaksa enää. 

Mä pidän tästä rauhallisesta olosta mikä minulla on. Voin katsoa uutisia ilman ylimääräisiä sydämen lyöntejä ja pienet vastoinkäymiset ei saa minua vihaiseksi. Osaan nojata paremmin ajatukseen kaiken järjestymisestä, koska mitä muita vaihtoehtoja lopulta on? Asiat tulevat järjestymään, tavalla tai toisella. Sitten vain eletään sen mukaan mitä saadaan.

Joogakesäleiri

Löysin itselleni alle 400€ viikon mittaisen jooga/meditaatio leirin johon kuului majoitus ja ruoka sekä ohjatut joogat kaksi kertaa päivässä ja muuta aktiviteettia. Muiden retriitttien hinnat kipittelivät pitkälti yli 1000€ ja olin kovin skeptinen tämän suhteen. Luin varmaan kaikki leirin arvostelut mitä netti tarjosi ja yritin selvittää onko kyseessä vain huijaus. Se ei ollut. Retriitin järjestäjä oli käynyt läpi vararikon, jossa oli menettänyt käytännössä kaiken. Hän oli ollut koditon ja rahaton. Ubudin ihmiset olivat auttaneet häntä niin kauan, että hän oli päässyt jaloilleen ja tämä oli hänen tapansa maksaa velkansa takasin. Retriitti työllistää useita ihmisiä (joogaohjaajia, siivoojia, kokkeja) ja hinnalla jonka me maksamme katetaan heidän palkkakulunsa ja ruokakulut. Leiri ei tuota järjestäjälleen voittoa, vaan kaikki sijoitetaan takaisin leririn ylläpitoon tai työntekijöille. Toivon, että olisin kuullut tämän aikaisemmin kuin viimeisinä päivinä, sillä leirille saapuminen oli minulle hieman järkytys.

Minulla on ongelmia löytää koko Firefly Inniä. Se on piilossa, konkreettisesti, riisipeltojen keskellä. Törmään Johniin (yksi leiriläisistä, Tasmaniasta) joka osaa neuvoa minut oikeaan suuntaan. Teen check innin ja pääseen huoneeseeni. Totean huoneen olevan ihan kamala. Ainakin minun standarteilla. Huoneen yläreuna on avoin, sen edessä on vain verho. Huoneessa on kahta eri lajia muurahaisia, semmosia isoja ja pieniä. Seinällä vilahtaa gekko. Verhossa on muurahaisten pesä, joska saan otettua pois paperilla ja viskattua pihalle. Hämähäkinseittejä ja hämähäkkejä tuolin alla. Tässä vaiheessa tulee vähän hätä, tännekö mä oikeasti tulin viikoksi. Miten mä voin nukkua täällä? En mä ekana iltana voinutkaan. Pelkäsin että itikat syö mut elävältä. Aamulla kuitenkin heräsin ilman yhtään puremaa. Joten sen asian suhteen pelkoni oli turha. WC:n (tämäkin siis yläreunastaan avoin) lattialle oli yön aikana ilmestynyt pieniä pitkuloita kakkoja. Ensi ajatus oli et, ei helkkari, täällä on hiiriäkin. Totuus selvisi kun vähän kyseli, ne on gekkojen kakkoja. Otan huomattavasti mieluummin gekkojen kakan kuin hiirinen. Seuraavana yönä sain jo hieman nukuttua, ja rupesin siivoamaan gekkokakat pois aina kun näin niitä, sillä ne houkuttelivat isoja muurahaisia. Vaikutti sille, että huoneessa oli ihan oma ekosysteminsä. Gekot syö itikat, kakkaa ja muurahaiset syö kakat. Pääsin isoista muurahaisista eroon pikku siivoamisella ja totesin gekkojen olevan kiva asia, koska en saanut itikan puremia. Pikkumuurahaiset kipittelivät edelleen, mutta kun ei tuonut ruokaa huoneeseen, tilanne pysyi hallinnassa. Kolmantena yönä nukuin jo ihan hyvin.

Tutustuin leirillä ihaniin ihmisiin, kolme Saksalaista, kolme Espanjalaista, yksi Meksikolainen, yksi Skotti ja yksi Tasmanialainen ja minä Suomesta tietysti. Semmonen sekalainen seurankunta yksin matkaajia, joten juttu lähti luistamaan heti. Välillä toki Saksalaiset polpotti saksaa ja Espanjalaiset espanjaa, mutta ymmärrän toki että oman äidinkielen käyttäminen on vaivatonta englantiin verrattuna, se vain hieman vaikeuttaa keskustelun seuraamista. Minusta on tullut kyllä aika hyvä arvaamaan mistä keskustellaan. Ja kun yhdistän kaikki kielet mitä osaan, ymmärrän hieman tanskaa ja saksaa ja itseasiassa myös espanjaa.

Ensimmäiset joogaharjoitukset olivat ihan tuskaa. Minun selkäni oli niin pahasti jäkissä, etten todellakaan kyennyt tekemään kaikkia liikkeitä. Tilanne kuintekin parani dramaattisesti leirin edetessä, ja itseasiassa leirin jälkeen selkäni oli paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Liike on lääke, ja havaittavasti joogasta olisi minulle apua. Pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä, ei se sen vaikeampaa ole.

Minun aivoille teki hyvää olla viikko samassa paikassa, samojen ihmisten kanssa. Ei tarvinnut jatkuvasti tutustua uusiin ihmisiin ja oottaa haltuun uusia paikkoja. Se osaa olla yllättävän rankkaa, kun mikään ei ehdi arkistua, vaan aina kaikki on uutta. Tämä kokemus oli hyvä, vaikka vähän pelotti kun ensimmäisen kerran näin huoneen.